Se mitä sylki suuhun tuo.

Liian kauan aikaa on kulunut siitä, kun viimeksi olen kirjoittanut blogin.

Toisaalta voiko sitä edes blogiksi kutsua, jos rustaa tekstin silloin tällöin. Pakko myöntää, että olen ollut jumissa asian kanssa. Monesti on tullut aloitettua ja yhtä useasti painettua deleteä. Syitä tähän on useita. Koen kirjoittamisen hankalaksi tänä päivänä verrattuna muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen. Ehkä suurin syy on ollut se, että en koe ”turvalliseksi” pukea sanoiksi ajatuksia ja mielipiteitä, saatikaan lähettää niitä bittiavaruuteen julkisiksi enää nykyään.

Ei pidä antaa pelolle valtaa.

Istuskelin saunassa hetki sitten mieheni kanssa ja keskustelimme (kuten meillä on tapana) päivän polttavista puheenaiheista. Esiin tuli iltalehden artikkeli Timo Soinista, joka väittää ”Perussuomalaisten laulavan punaviherköörissä”.

Paljon on tapahtunut edellisenä vuonna.

Liityin puolueeseen vuonna 2013. Ensin liityin nuorisojärjestöön. Oikeastaan suurin syy puolueeseen liittymiseen oli tutustuminen Jussi Halla-Ahon teksteihin, sekä hänen kirjaansa; Ajatuksia uppoavasta lännestä (jonka soisin jokaisen lukevan). Seuraavana vuonna olivat Eurovaalit ja Halla-aho sai toiseksi eniten ääniä koko maassa. Reilu 80 000. Hänen siivellään meni parlamenttiin myös Terho.

Timo Soini pääsi eduskuntaan vuonna 2003 Tony Halmeen siivellä. Halme keräsi yli 16 000 ääntä. Kaikki voivat nyt miettiä, että mikä yhdistää Halmetta ja Halla-ahoa poliittisesti, koska henkilöinä he ovat kuin yö ja päivä.

En missään vaiheessa, edes ollessani eduskunta,-tai kunnallisvaaliehdokkaana ollessani kokenut minkäänlaista tukea silloiselta puoluejohdolta. En tarkoita tällä sitä, että olisi pitänyt kädestä pitää tai tukea taloudellisesti, vaan tiettyä ymmärrystä ja mielenkiintoa ihan rivijäsenenä. Tsemppausta, tai edes henkilökohtaista tervehtimistä, vaikka usein tapasin silloisen puoluejohdon väkeä. Olinhan vain ”pikkutyttö Myrskylästä” (30-vuotias kahden lapsen äiti Pornaisista) Jussi Niinistö oli ainoa, joka erottui tässä. Siitä hänelle kiitos.

Soini johti puoluetta 20 vuotta. Ahkerinkin virkamies leipääntyy tuossa ajassa. Se on varmaa, että perussuomalaiset puolueen johtaminen ei ole ollut helppo nakki. Hyvä johtaja delegoi ja jakaa vastuuta. Soini ei toiminut näin. Puolue toimi yhden miehen sanelupolitiikalla kauan. Perussuomalaiset olivat, kuten Timo Soini ja pulinat pois.

Tämä hiersi monia. Kuten allekirjoittanutta. Useat ystäväni/tuttavani olivat samaa mieltä, eivätkä hakeneet puolueen jäsenyyttä, vaikka äänestivätkin, ”koska oli pakko valita koleran ja ruton väliltä”.

Soinia ei koskaan kiinnostanut maahanmuuttopolitiikka, vaikka todellisuudessa perussuomalaisia äänestävät, pitävät tätä osa-aluetta yhtenä tärkeimpänä. Soinin ja entisen puoluejohdon kädenjälki tässä asiassa näkyi räikeästi hallituksessa ollessa. Sen puutteena.

Onko siis ihme, että 20 vuoden jälkeen maailman muuttuessa ja erilaisten uusien kriisien kohdatessa, kenttäväki (siis se porukka joka kokoaa ne teltat sinne toreille lauantai-aamuisin ja äänestää puoluekokouksessa) vihdoin sanoi, että ”nyt riittää”.

Kun Soini ilmoitti keväällä 2016, ettei aio hakeutua enää puolueen puheenjohtajaksi, alkoi aikamoinen rumba poliittisella kentällä. Puolueen puheenjohtajaehdokkaiksi oli monta hyvää henkilöä ja kentän ääni saatiin vihdoin kuuluviin. Jyväskylässä kokoonnuttiin kesällä.

Tulos oli KARMIVA edellisen epäonnistuneen puoluejohdon kannalta. Yksikään ns. ”Soinin mies” ei saanut tarpeeksi luottamusta.  Olihan se kirjaimellisesti suora keskisormen näyttö silloista puoluejohtoa kohtaan, mutta niin demokratia toimii. Jos tulokseen ei olla tyytyväisiä, niin asioita täytyy muuttaa.

Minkäänlaista masinointia tai kaappausta ei missään vaiheessa tapahtunut, vaan jokainen puolueen jäsenmaksun maksanut jäsen oli äänioikeutettu tuossa vaalissa. Täysin normaalia vaalikampanjointia käytiin. Terhon puolelta jopa agressiivisemmin ja isommalla budjetilla.  Itse kokouksesta mainittakoon se, että Matti Torvisen johtamana se ei sujunut millään tavalla jouhevasti, kuten noin suuren mittaluokan kokouksen soisi sujuvan. Muutoin Jyväskylän viikonloppu oli oikein miellyttävä ja hyvähenkinen.

Se mitä Halla-ahon puheenjohtajuuden jälkeen tapahtui koko maan poliittisella kentällä, on yksi iso teatteri, mutta en lähde sitä avaamaan tässä sen enempää. Soinin plokit ja Elon krokotiilinkyyneleet johtivat aina Sipilän ja Niinistön surkuhupaisaan draamaan. Loppu on historiaa.

Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään. Lisätäkseni alkuun; on ollut hankala kirjoittaa mitään, koska usein sanon juuri sen mitä sylki suuhun tuo. Tämä on Suomi 2018.

Koitin miettiä sopivaa synonyymia Timo Soinille ja ainoa sana, joka tuli on EPATTO.

Tämän siitä saa kun istuu saunassa ja puhuu politiikkaa.

5 (100%) 3 votes
Laita jakoon

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *